Kuolema kolkuttelee ovella

Tiedätkö sen tunteen, kun joku ihminen sanoo että kaikki on hyvin, ja joka solu sinussa tunnistaa ettei se ole totta? Tai kun kysyt, onko jotain mitä et kerro tai mikä vaivaa niin toinen sanoo ettei ole ja sinä tunnistat, että varmasti on?

Ja mitä läheisempi tämä ihminen on niin sitä vaikeampi usein tätä on hyväksyä. Olemme kaikki yhteydessä toisiimme myös näkymättömällä tavalla. Ja energiatasolla vaikutamme varsinkin läheisissä suhteissa paljon toisiimme ja tunnemme siinä herkästi muutokset.

Ja oletko sinä tuntenut sen tuskan, kun et voi muuta kuin hyväksyä tämän tilanteen? Yrität toistuvasti saada yhteyttä toiseen, mutta toinen välttelee sitä ja torjuu sinut.

Epäilet mikä on totta, toisen sanat vai oma intuitiosi. Ja jonain päivänä, se voi olla parin päivän päästä tai puolen vuoden päästä tai jopa vuosien päästä.... Toinen sanoo, että hei ei kaikki oikeasti olekaan hyvin, että minua on jäänyt painamaan välillämme tämä ja tämä....
Joskus se toinen on puolisosi, ystäväsi, työkaverisi, vanhempasi.

Miltä sinusta tuntuu sillä hetkellä?

Minä huomaan tulevani usein jotenkin pohjattoman surulliseksi ja myös petetyksi. On vaikea ymmärtää ettei toinen ole halunnut olla avoin ja jutella rehellisesti asioista. Miksi ihmiset haluavat vältellä toisiaan. Miksi me valehdellaan lähimmille ihmisille?

Ja mitä enemmän tuo ihminen on yksinään miettinyt ja paisutellut asiaa ja luultavasti jutellut myös muiden ihmisten kanssa, sitä isompi vyyhti on ja siinä ei välttämättä ole enää paljoakaan alkuperäistä asiaa jäljellä.

Ja kyllä minäkin olen tehnyt näin. Ja suostunut toimaan näin myös sen takia, että joku toinen on toivonut ettei asioista puhuttaisi. Olen myös sairastuttanut kehoni, koska olen niellyt oman totuuteni ja purrut hampaani tiukasti yhteen, jotta en puhuisi. Ja tiedätkö, kehoni kivulla olen maksanut tästä kalliin hinnan.

Miksi ihmeessä siis toimimme näin?


Olen ymmärtänyt, että yhteyden tarve on itselläni suunnattoman suuri. Tulen melkein sekopäiseksi joissain suhteissa, kun rakas ihminen sulkee itsensä minulta. Tämän takia minä olen joskus vaiennut, koska olen pelännyt menettäväni yhteyden. Että minut hylätään... Tämä on minun haavani.

Vuosia sitten muistan useamman kerran vaatineeni silloista kumppaniani nousemaan sänkystä ylös unisena, koska minä haluan selvittää asiat ja yhteyden välillemme takaisin. En ole antanut hänen nukahtaa ennen kuin olemme puhuneet ja puhuneet ja puhuneet. Tiedän, minun kanssani olemisessa on todella kestämistä.

Olin myös viisi vuotta sitten tilanteessa, jossa kävin läpi omaa elämänkaarta ja sen tapahtumia. Minulla oli tarve selvittää omaa elämääni ja ymmärtää sen kautta itseäni. Halusin kovasti selvittää sitä vanhempieni kanssa. He eivät kuitenkaan olleet siinä kohtaa elämässään, että olisivat halunneet käydä sitä kanssani läpi. Tätä oli äärettömän vaikea hyväksyä ja ymmärtää.

Äskettäin huomasin olevani tilanteessa, että kun ihminen johon olen rakastunut, alkaa yhtäkkiä sulkeutua ja etääntyä. Huomasin yllätyksekseni, että minusta tulee kuin tarvitseva lapsi, joka yrittää kaksin käsin roikkua toisessa kiinni ja pakottaa yhteyteen.

Mistä tarve tulee?

Pohdin onkohan kyse siitä, että kun synnymme peilaamme itseämme toisista ihmisistä, varsinkin äidistä. Silloinhan emme vielä ymmärrä, että olemme erillisiä vaan olemme yhtä äidin tai läheisimmän hoitajan kanssa. Minua ei ole olemassa ilman häntä.

Rakastuessamme koemme tämän saman, kun sulaudumme toiseen. Minua ei ole olemassa ilman häntä ja siksi yhteyden puute hajoittaa. Siitä syntyy harha, että tarvitsemme toista voidaksemme olla olemassa.

Lapsena olemme aivoimia ja tunnistamme asioita herkästi. Joudumme ehkä usein sen tilanteen eteen, että äiti tai isä yrittää peittää omaa pahaa oloaan ja vakuuttelee lapselle, että kaikki on hyvin. Lapsi kuitenkin aistii ettei kaikki ole hyvin... Hän joutuu tilanteeseen jossa mietti luottaako omaan kokemukseensa vai esim. siihen ihmiseen jonka kanssa on ollut yhtä. Tähän ihmiseen joka on ollut hänen maailmansa.

Vähitellen usein hukkaamme luottamuksen omaan sisäiseen ääneemme ja emme enää luota omaan kokemukseemme. Haemme vahvistuksia ulkopuolelta. Ja nämä vahvistuksethan vaihtelevat laidasta laitaan koko ajan. Ja hups,pian emme tiedä mihin uskoa.

Tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi...

Vuosikausia yritin saada ihmisiä ymmärtämään ja hyväksymään minut. Nyt käsitän, että se on ollut vahva tarve olla yhteydessä. Ja koska en ole hyväksynyt ja ymmärtänyt itse itseäni olen kaivannut sitä ulkopuoleltani toisilta ihmisiltä.

Jossain kohtaa tuli katkeamispiste ja aloin matkata itseeni. Ymmärtämään minua ja kohta kohdalta sekä pala palata hyväksymään minut sellaisena kuin olen. Valitsemaan ja päättämään elämästä omasta sisimmästä käsin. Luottamaan siihen, että kaikkein tärkeintä on yhteys itseeni sekä Luojaani.


Tämän myötä elämästäni on pudonnut pois ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole todellista yhteyttä. Joku osa kuitenkin minusta vielä kamppailee asian kanssa. Se on kuin lapsi, joka ei tahtoisi uskoa, että ihmiset eivät halua yhteyttä ja läheisyyttä toisiinsa. Lapsi kysyy miksei ja mikä siinä on niin vaikeaa.... Lapsi ei ymmärrä....
 

Isä, pysähdy hetkeksi!


Olen kaivannut vuosia yhteyttä isääni. Olen toivonut, että hän pysähtyisi itsensä ja minun äärelle ja voisimme kertoa toisillemme keitä oikeasti olemme ja mitä sisimmässämme liikkuu. Sen hyväksyminen ettei isäni halua eikä luultavasti pysty tekemään näin on sattunut. Se on ollut kuitenkin asia, joka minun on ollut hyväksyttävä. Lopulta se on johtanut irti päästämiseen tästä toiveesta sekä henkiseen irti päästämiseen isästäni, jotta voisin rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Pidemmän aikaa olen tiennyt sisimmässäni isäni voivan huonosti. Olen nähnyt miten tilanne menee jatkuvasti vain pahemmaksi. Olen omien tietojeni ja taitojeni avulla yrittänyt auttaa. Saada hänet pysähtymään ja katsomaan sisimpään. Välillä pientä muutosta on tapahtanut, mutta sitten taas höyryjuna on jatkanut kulkuaan. Välillä lapsi minussa olisi halunnut hypätä isän kaulaan ja pakottaa pysähtymään.

Viimeisen kahden kuukauden aikana elämä on kuitenkin pysäyttänyt hänet rajusti. Isälläni todettiin vakava syöpä.

Kun kohtasin isäni tämän tiedon myötä sain välittömästi yhteyden. Isäni oli läsnä, hänen silmänsä olivat syvemmät kuin koskaan. Itkimme yhdessä ja pidimme toisiamme kädestä. Ja surun lisäksi meissä oli rauha. Ajatella tunnen syvää rauhaa vaikka kuolema kolkuttelee ovella. En minä pelkää kuolemaa, minä pelkään että elämme kuin kuolleet. Välttelemällä ja pakenemalla itseämme ja toisiamme.

Sain pienen hetken kahdestaan isäni kanssa tämän tiedon jälkeen. Kysyin miltä hänestä tuntuu ja hänen peloistaan. Juttelimme kuolemasta ja ensimmäistä kertaa hän myös kuunteli ajatuksiani siitä. Sain kertoa isälleni, että en minä pelkää hänen kuolemaansa. Tiedän, että se on asia joka toisi surua ja ikävää, mutta itse kuolemaa en pelkää. Tiedän että kuolema on portti uuteen ja se mikä meissä on ikuista ei koskaan kuole.

Sain myös kertoa isälleni kuinka hoidoissani hyvin usein edesmenneet ottavat hoidettavaan yhteyttä ja saan välittää viestejä. Ja isäni kertoi että hän on aavistanut asian olevan näin.

Sain sanoa, että minä en pelkää yhteytemme katkeamista, jos näin kävisi että hänen aikansa olisi lähteä meidän luotamme. Tiedän isäni olevan kanssani vaikkei hän olisi fyysisesti enää läsnä.

Ensimmäistä kertaa siis sain raottaa isälleni hieman sitä mitä minä teen työkseni. Hän kuunteli ja otti sen vastaan. Ihmeellistä! Isäni jopa pyysi, että voisin antaa hänelle energiaa käsieni kautta.

Voisimmeko osata pysähtyä jo aiemmin?

Lapsi minussa kysyy tähänkö tarvitsemme vastoinkäymisiä, sairauksia ja kuolemaa? Pysäyttämään meidät, jotta oikeasti uskaltaisimme kohdata itsemme ja toisemme. Jotta voisimme tuntea, että hengitämme ja elämme.

Entä jos uskaltaismme pysähtyä jo aiemmin... Silloin, kun elämä tuo asioita kuiskauksina eteemme. Pysähtyisimme, kuuntelisimme itseämme, uskaltaisimme olla rehellisiä toisillemme ja katsoa mitä tapahtuu.

Mutta minäkin olen tarvinnut kuolemaa tähän. Pysäyttämään kerran itseni niin rajusti, että ymmärsin voivani valita. Haluanko todella elää elämää vai kärsiä.
Jälkeenpäin voin sanoa, että joo kyllä se elämä yritti monta kertaa ensin kuiskuttaa, huutaa ja paiskoa ovia. Mutta en halunnut kuunnella.

Ja tämä on ehkä naivia, mutta tarvitsen kuolemaa muistuttumaan minua vaikeissa kohdissa edelleen. Näissä hetkissä se toimii sisäisenä kysymyksenä: että entä jos tämä olisi viimeinen kerta, kun näen tämän ihmisen, miten toimisin? Tämä sisäinen muistutus toimii minulla tehokkaasti.

  •  se saa herättämään väsyneen kumppanin selvittämään asiat ja riidat vaikka aamulla olisi aikainen herätys
  • se saa vilkuttamaan ikkunasta kun rakkaimpani lähtevät vaikka minulla olisi kiire
  • se saa olemaan rehellinen vaikka sattuisi, koska haluan puhua siitä mikä on totta
  • se saa katsomaan tuntematonta silmiin ja hymyilemään hänelle, koska haluan yhteyttä
  • se saa halaamaan ja suutelemaan, vaikka superego haluaisi pitää kiukkuisena kiinni omasta kannastaan ja jatkaa äkkäilyä
  • se saa sanomaan minä rakastan sinua, koska todella rakastan ja haluan, että ihmiset tietävät ja tuntevat sen


HERÄTYS! Miten sinä toimisit tänään jos tietäisit kuoleman kolkuttelevan huomenna ovellasi...