Pimeässä luolassa Luojani kanssa

Kaipaan rauhaa olla, vain olla itseni kanssa. Mutta tämä olo ei anna minulle rauhaa..png

On ollut aikoja elämässäni, jolloin olen elänyt siinä uskossa, että jos suljen kaiken negatiivisen ulkopuolelleni ja suojaudun ihmisten haitallisilta ajatuksilta ja tunteilta, pysyn suojassa ja puhtaana. Minäkin uskoin jollain tavalla, että paha ja demonit ovat ulkopuolellani ja minä voin luoda oman elämäni, satufantasiani: sen vaaleanpunaisen hattaran enkeleineen ja yksisarvisineen ilman demoneita ja pahoja ihmisiä.

Nyt huokaan polvilleni nöyrtyneenä. Kyllä, se oli tavallaan helppoa. Laittaa syy aina jonkin toisen niskaan, sillä eihän minussa ollut mitään pahaa tai iljettävää. Minähän olin niin puhdas ja täynnä rakkautta, jotain mitä piti suojella ja varjella. Sain jopa elämääni henkisiä opettajia ja ihmisiä, jotka ylläpitivät tätä harhaa minussa ja itsessään. Nostivat minut, itsensä ja tekemänsä työn jalustalle. Minä todella nautin siitä jalustasta. Ja kyllä, myös minä olen luonut tätä harhaa ympärilleni.

Mitä enemmän yritin itseäni suojella, sitä enemmän tunsin, kuinka vaikeudet, sairaudet ja haasteet juoksivat kintereilläni saaden minut juoksemaan yhä kovemmin, jotta ne eivät saisi minua kiinni. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen ne olivat minua nopeampia. 

Mutta sitten jotain tapahtui.

Elämäni alkoi supistua. Enhän voisi liikkua missä tahansa ja tavata kaikkia ihmisiä, sillä he veisivät energiaani ja “saastuttaisivat” minua.  Minähän olin erityinen. Minä näin ja koin asioita, joita muut eivät kokeneet ja välillä “tiesin” heistä ja heidän elämästään enemmän kuin he itse. Tunnistin oudon energian jossakin ihmisessä ja välillämme, mutta en sanonut ääneen, vaan toimin varjoistani käsin ja myös selän takana. Todella “henkistä” puuhaa…

Vähitellen kaikki tämä alkoi hajota.

Sain elämääni uusia ihmisiä ja uuden opettajan, joka todella hajotti tämän harhaisen kuvan. Ei se todellakaan ole ollut helppoa ja kivutonta. Useamman kerran se on tuntunut kuolemalta. Sitä se on tavallaan ollutkin, sillä kerta toisensa jälkeen minusta kuolee jotain. Minun egoni taistelee selvitäkseen hengissä, ja silti rakkaus tulee ja sulattaa egoani, kärsivällisesti laittaa sen sulamaan sydämen tahtoon. Ja niin minä vaikeroin ja valitan, huudan ja itken tuskaani.

Mitä enemmän minuun tulee tilaa, totuutta ja valoa, sitä enemmän olen myös saanut ja uskaltanut kohdata omaa varjoani, tätä julmettua pimeyttä sisälläni. Joka kerran kun uskallan kohdata sitä lisää, altistua sille pakenematta, istua sen kanssa ja tehdä sitä näkyväksi, minusta tulee tilavampi, jotenkin läpinäkyvämpi, elävämpi ja hengittävämpi. Suurempi siinä omassa pienuudessani.

Vieläkin egoni hieman vaikertaa sitä, että haluan jakaa teille viime aikojen kokemukseni. Egoni ei haluaisi, että näytän tämän olion ja pimeyteni. Vielä se haluaisi pitää kiinni kauniista kuvastaan. Mutta minä, se todellinen minä, en halua. En enää. 

Uskon, että mitä enemmän me jokainen uskallamme kohdata omaa varjoamme ja tehdä sitä näkyväksi itsellemme, sitä enemmän me ihmiset ja tämä rakas planeettamme puhdistuu. Ehkä vähitellen tämä suurempi olio, johon tunnumme kaikki olevan yhteydessä omien varjojemme kautta, rauhoittuu eikä sen tarvitse riehua esimerkiksi kaduilla heijastamassa omaa pahaa oloaan ulkopuolelle tappamalla silmittömästi viattomia ihmisiä.

Riko minut riekaleiksi
särje salani siruiksi
pilko minut atomeiksi
murskaa muistoni muruiksi
tallaa tietoni tomuksi
runno raivoni romuksi
polje maahan mun mielettömyys
ja se pohjaton itsekkyys

Riko minut
että ehjäksi tulla saan
riko minut hellästi
mutta kokonaan
kisko pois kaikki tarpeeton
silloin helpompi olla mun on
riko rakkaudellasi minut

Puhko minut palasiksi
älä päästä mua perille
taio suusi sapeliksi
viillä valheeni verille
tao rautaasi yli yön
läpi levon ja läpi työn
iske ivani seinää päin
iske kolmasti peräkkäin

(Johanna Kurkela - Riko minut) 

 


Erittäin epämukava olo on herättänyt minut jo useana aamuna. Yhtenä näistä aamuista siinä on kuitenkin jotain erilaista, sillä nyt se inhottava olo hyökkää kimppuuni suuremmalla voimalla kuin koskaan. Kaipaan rauhaa olla, vain olla itseni kanssa. Mutta tämä olo ei anna minulle rauhaa. Se tuntuu joltain oliolta. Joltain joka riivaa minua. Siinä on jotain todella iljettävää ja epämiellyttävää, ällöttävää ja limaista. 

Haluaisin paeta sitä kaikin tavoin! 

En halua, että minussa on jotain tällaista. Tätä en halua katsoa, tunnustaa osakseni enkä ainakaan näyttää muille.

Minun tekee mieli syödä, oikein mässäillä ruualla. Syödä suklaata, jäätelöä, jotain rasvaista. Nauttia liikaa kahvia. Turruttaa tämä olo viinillä. Tekee jopa mieli polttaa tupakkaa. Tekisi mieli vaan mässyttää kaikkea ahmimalla niin, että kuola valuu pitkin suupieliäni.

Tekee mieli seksiä. Tekee mieli, että joku mies ottaisi minut. Tekee mieli, että joku mies täyttäisi minut. Panisi oikein kunnolla. Tämän ääneen sanominen pelottaa ja hävettää. En haluaisi myöntää minussa olevan tällaista osaa. Ja se myös nostaa pelkoa siitä, että joku mies kuvittelisi tämän kirjoituksen myötä, että hänellä olisi lupa tehdä niin. Ja samalla huomaan, että olen myös ääriäni myöten kyllästynyt siihen, että naisina joudumme varomaan ja pelkäämään kuinka pukeudumme ja kuinka avoimesti puhumme ja näytämme seksuaalisuuttamme. Sillä oman pimeyden näyttäminen ja ääneen sanominen ei tarkoita sitä, että itse toimisin sen pohjalta eikä sitä, että antaisin kenellekään miehelle lupaa toimia sen pohjalta.

Tekisi mieleni tehdä kaikenlaista. Pitää yhteyttä ihmisiin ja tavata heitä. Tekisi mieli lähteä matkalle, kurssille, keksiä ihan mitä tahansa tekemistä. Tämä asia on naamioitunut hienosti siihen, että jos tapaan ystäviäni, sittenhän minulla on tilaa vain olla heidän kanssaan eikä tilaa millekään muulle. Tässä hetkessä tunnistan sen kohdan täysin valheelliseksi. Tässä hetkessä se todella tulee kohdasta, joka yrittää huijata minua.

Huh, tämä olo tuntuu kamalalle ja pakottavalle. En toimi siitä käsin, vaan olen sen kanssa, annan sen tuntua, vaikka kaikki minussa haluaisi toimia, jotta saisin sen pois edes hetkeksi. Tekisi mieli sanoa, että tämä on jotain pahaa, joka on ulkopuolellani. Mutta tässä kohtaa se olisi silkkaa valehtelua. Ei, kyllä tämä on minussa. 

Yököttää.

shutterstock_630142562.jpg

Ystäväni auttaa minua tutkimaan tätä oliota. Olio tuntuu todella itsekkäälle, välinpitämättömälle, iljettävälle ja ahnaalle. Se on jokin, mikä ottaa välittämättä mistään muusta tai kenestäkään toisesta. Sanoitan ja kerron millainen olio on. Tuntuu hirveältä tuoda se näkyväksi ja paljastaa tällaista minusta. Samalla kuitenkin kaikki muuttuu selkeämmäksi ja olo alkaa rauhoittua. Lopulta näen itseni katselemassa oliota. Selviää, että pohjimmiltaan olio kaipaa vain rakkautta. Ja että se tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. 

Että olisi turvallista vain olla.


Mitä enemmän vien tietoisuutta olion olemassaoloon, sitä vähemmän se taistelee. Vähitellen se alkaa rauhoittua. Se on tullut nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi.


Alan pudota syvemmälle itseeni. Enemmän vatsaani ja lantiooni ja lopulta johonkin vielä paljon syvemmälle itsessäni. Mieleni hiljenee, kehoni pehmenee, rajat hämärtyvät ja alan sulautua. Se, mitä olen eniten kaivannut ja vältellyt kaikin tavoin, on taas läsnä. Se on jotain, mitä olen. Minä vain olen. Ei ole mitään muuta kuin tämä olemassaolo, jossa lepään. Olemassaolo, jossa olen täysi jo itsessäni. On tyhjyys, joka on kaikki. Minussa ei ole mitään kaipuuta, toivetta, halua, tarvetta.  En tarvitse ketään täyttämään minua enkä kaipaa mitään ulkopuoleltani. Minä olen kaikki ja kaikki on minussa.

I AM. 


Taas jonkin ajan kuluttua olio hyökkää uudella voimalla kimppuuni.

Haluaisin tuhlata rahaa ostamalla jotain, koska sitten voisin taas täyttää tyhjyyden ensin mielihyvällä ja sen jälkeen tunteella siitä, että nyt minun on taas saatava rahaa tekemällä töitä. Voi Luoja tätä oravanpyörää!

Vatsani on ollut jo pidempään turvoksissa ja kasvanut. Tuntuu, että huomio kiinnittyy väkisinkin sille alueelle. Aivan kuin tyhjyys, jonka tiedostan olevan siellä, täyttyisi nyt turpoamisella, lihomisella ja vatsan täyttämisellä ruualla. Vatsani vetää huomiota itseensä kaikin tavoin, koska siellä on jotain oleellista, jota en halua kohdata. Siellä alueella on myös jotain, jota kaipaan.

On selkeää, että se tyhjyys, jota todella kaipaan, on se, jota välttelen ja pelkään kaikin tavoin. Teen mitä tahansa, etten joutuisi kohtaamaan sitä.

Mitä enemmän istun ja olen tämän olion ja riivatun oloni kanssa sen ihmeellisimpiä asioita ja juttuja nousee esiin. Nousee myös kysymyksiä.


Miksi minun pitäisi aina tehdä jotain, jotta saisin jotain?

Voinko vain levätä tässä olemisessa ja luottaa siihen, että elämä tuo juuri ne oikeat ihmiset, asiat, tilanteet, rahan ja kaiken oleellisen luokseni ja johdattaa minua hetki hetkeltä?

Voisinko oikeasti vain olla ja luottaa siihen täysin?

Jos päästänkin irti kaikesta kontrollista ja suunnittelusta ja toiveista?

Voisinko oikeasti vain antaa minun olla?

Voisinko antaa itseni Elämälle, kokonaan?

Voisinko antautua tälle pimeydelle ja tyhjyydelle?


Ja niin minä annan, kontrolloimatta tai arvostelematta. Tietämättä, mihin elämä minut johdattaa, mistä löydän itseni seuraavaksi ja milloin taas unohdan tämän. Kuuntelen elämää ja seuraavanlaiset hetket saapuvat luokseni.

 

Löydän itseni syömästä jäätelöä aamupalaksi, keskellä päivää ja illalla. Kauhon tuota ihanaa herkkua sisääni mietin samalla, että voi vittu. Tätä minä taas teen: täytän tyhjyyttä, jota niin kovasti kuitenkin kaipaan. 

 

Löydän itseni itkemästä ja kaipaamasta turvallista miehen syliä. Syliä, jossa voisin vain olla, jossa kukaan ei odottaisi, tarvitsisi tai haluaisi minulta mitään. Ja voi kuinka pian elämä järjestääkään minulle lämpöisen turvallisen sylin.

 

Löydän itseni tyydyttämästä itseäni kerta toisensa jälkeen tavalla, joka tyydyttää kehoni sen hetkisen himon, mutta joka jättää jälkeensä yhä suuremman tyhjyyden ja surun. Tunnen kuinka elinvoima nousee minussa ja kuinka tällä tavoin äkkiä vain puran sen haaskaten sitä kuin kallisarvoista kultaa. Kultaa, joka voisi luoda elämäni aivan toisenlaiseksi.

 

Löydän itseni makaamasta pehmeältä matoltani olohuoneen lattialta kynttilänvalossa. Kehoni värisee hellästi ja sydämeni avautuu, kauniin miehen lempeästi rummuttaessa ja laulaessa minulle persiaksi suufilaisen mystikon Rumin tekstejä. Sieluni tekee matkaa jonnekin aivan toisenlaisen tähtitaivaan alle, toisessa paikassa ja ajassa. Niin valtavan kaunista, taianomaista ja hoitavaa. Jotain, mitä en ikinä olisi osannut tilata tai toivoa.

shutterstock_592991483.jpg
 

Löydän itseni makaamasta veden äärellä. Laulan mantroja ja sulaudun tuohon pieneen taianomaiseen metsälampeen välittämättä siitä, että nuoret pojat haluaisivat tulla lammelle riehumaan ja huutamaan. Minä laulan sieluni kyllyydestä ja muodostan oman kuplani, jossa lepään ja niin pojatkin antavat minulle rauhan.

 

Löydän itseni toisessa hetkessä kauniista läsnä olevasta puhelusta, jossa kaikki saa vaan olla. Tämän ihmisen kanssa minulla on tilaa olla muuttuva minä. Ja tälle ihmiselle myös minä annan aidosti luvan olla se, mitä hän kussakin hetkessä on ja ilmentää. 

 

Löydän itseni juomasta viiniä yksinäni ja tämän jälkeen pyörin sängyssäni päihtyneenä yön levottomasti nähden painajaisia ja kiroten itseäni. Odottaen aikaa, milloin lopetan kiduttamasta itseäni.

 

Löydän itseni hiljaisuuden sylistä, jossa tunnen olevani täysin yksin. Tässä yksinäisyydessä vietän aikaani useamman päivän. Välillä kuunnellen herääviä tarpeitani ja tuskaani. 

 


Ja vihdoin tulee aamu, kun herään rauhaan, hiljaisuuteen ja läsnäoloon. Olen taas kotona, itsessäni. Ja jälleen kerran vähän lähempänä itseäni kuin ennen.  


Tiedän, että tämä olo on alati muuntuvaa. En aio takertua siihen, koska silloin vain huijaisin itseäni: joka kerta, kun yksi olio, riivaus, peto, varjo tai pelko jättää rauhaan yleensä seuraava odottelee jo jossain uudessa kohdassa.

Niin kauan kuin uskon kaksinaisuuteen, niin kauan näen kaksinaisuuden. Niin kauan kuin luulen, että on jotain erillistä, ulkona ja sisällä, taivas ja helvetti, pimeys ja valo, niin kauan ne ilmenevät. Niin kauan ykseys pysyy poissa.

Nyt vain kuitenkin olen ja lepään omassa sylissäni ja tunnen suuren elämän, joka minua syleilee, kannattelee ja johdattaa. Tästä olosta käsin nousee myös halu toimia läsnä olevasti, rauhallisesti ja rakastaen.

Voin yrittää luoda ja manifestoida asioita elämääni ja usein onnistunkin siinä. Mutta niin kauan kuin välttelen pimeyttä sisälläni, ulkopuoli heijastaa sen minulle. Jos en uskalla katsoa varjoani itsessäni, vedän puoleeni ihmisiä ja asioita, jotka peilaavat sen minulle. Voin jäädä uskottelemaan itselleni, että se on jotain, joka on vain muissa ihmisissä ja sattuman tuomia tapahtumia ja tilanteita. Voin leikkiä uhria, jota elämä aina kolhii, mutta lopulta se olen aina minä, joka kolhin itseäni.

Elämä on näyttänyt minulle, kuinka sisäinen tilani heijastaa saman tien elämääni helvetin tai taivaan. Se, mitä on sisälläni, on myös ulkopuolellani. Ja se ei ole joskus sitten vaan saman tien, huh. Tässä ei ole sinänsä mitään uutta, mutta silti tässä on jotain, mikä mullistaa taas tässä hetkessä kaiken. Jotain, jonka yksinkertaisuus ja selkeys järisyttää minun perustuksiani.

Voiko kaikki olla todella näin yksinkertaista?

Koko maailmankaikkeus sisältyy yhteen ainoaan ihmisolentoon – sinuun. Kaikki, mitä näet ympärilläsi, mukaan lukien asiat, joista et ehkä paljoa pidä, ja jopa ihmiset, joita halveksut ja inhoat, ovat olemassa sinussa itsessäsi eriasteisina. Älä sen vuoksi myöskään etsi Shaitania itsesi ulkopuolelta. Paholainen ei ole mikään tavaton voima, joka hyökkää ulkoa. Se on tavallinen ääni, joka kuiskii sisältä. Jos oppii tuntemaan itsensä kokonaan kohtaamalla rehellisesti ja ankarasti sekä synkät että miellyttävät puolensa, saavuttaa tietoisuuden korkeimman tason. Kun tuntee itsensä, tuntee Jumalan.
(Shamsin opetus Rakkauden aikakirja: Elif Shafak)
Avaruus silmä.jpg