Koulukiusaaminen jättää arvet

Koulukiusaus blogiteksti.jpg

Hiekkatie avautuu edessäni, koulumatkaa on kaksi kilometriä. Juuri tänään hyppään pyörän selkään innoissani koulua kohti. Olen eilen saanut valita itselleni uuden pyörän. Se on hohtavan valkoinen maastopyörä, jossa on vaaleanpunaista ja vaaleanvihreää kauniina raitoina. Se muistuttaa minua sateenkaarista. Odotan innolla, mutta myös jännittyneenä, mitä koulukaverini sanovat pyörästäni.

Saavun koulun pihaan...

Ja menen odottamaan koulun kellojen soittoa pieneen tuulikaappiin, jossa yleensä istuskelemme. Tytöt juttelevat keskenään vieressäni ja taas sama toistuu: minä olen heille näkymätön. En ymmärrä miksi. Tunnen, kuinka valtava yksinäisyyden varjo laskeutuu jälleen päälleni. Vedän polvet tiukemmin rintaani vasten. Kyyneleet kirvelevät silmissäni ja yritän pidätellä niitä. Yhtäkkiä tytöt huomaavat uuden pyörän telineessä ja kysyvät ivallisesti, kenellä on noin ruma pyörä. Kovaäänisemmät kertovat, että he eivät olisi ainakaan valinneet tuollaista pyörää. Minä nieleskelen itkua. Ilon kokemus uudesta pyörästä haihtuu pois ja toivon etten olisi saanutkaan sitä. Hiljaiset tytöt painavat päänsä alas. He eivät uskalla sanoa mitään. Kukaan ei halua joutua näiden tyttöjen silmätikuksi. Kuitenkin minä olen joutunut silmätikuksi tahtomattanikin.

Olen muuttanut kaupungista maalle ja koen olevani erilainen kuin muut...

Minun vanhempani ovat eronneet ja se tuntuu aiheuttavan paheksuntaa ja supinaa selän takana. Ensimmäistä kertaa tunnen, että se on jotenkin huono asia, että vanhempani ovat eronneet. Enkä oikein ymmärrä miksi ihmiset ajattelevat niin.

Äitini ja isäpuoleni käyvät töissä kaupungissa ja meillä on paljon ystäviä, jotka kyläilevät luonamme. Tämä tuntuu kyläläisistä oudolta, vieraalta ja kiinnostavalta. Kun meidän kodin pihaan ajaa ystäviemme auto, niin aina sattuu hassusti, että naapurin rouvalla on silloin pyykkejä ripustettavaksi narulle. Siellä hän korvat höröllä kuuntelee mitä meillä tapahtuu. 

Matkustelemme ja teemme kaikenlaista yhdessä. Muut perheet eivät jostain syystä tee tällaisia asioita. Äitini kanssa olen todella läheinen ja isäpuoleni jaksaa viedä minua harrastuksesta toiseen ja on tukenani, kannustaa minua ja on usein pelaamassa kylän lapsien kanssa kaikenlaisia ulkopelejä. Lapset tykkäävät valtavasti isäpuolestani ja kun hän on paikalla kaikki haluavat hänen huomiosta osansa ja myös minä olen tämän vuoksi suosittu. Mutta kun kouluarki taas koittaa tämä kaikki kääntyy minua vastaan. Saan kateutta osakseni niin paljon, että se meinaa tukehduttaa minut kokonaan.


Koulun välitunnilla alkaa toisenlainen painajainen...

Pojat tuntuvat tykkäävän minusta ja tämä ärsyttää tyttöjä entisestään. Pojat ovat keksineet leikin, jossa he jahtaavat minua ja yrittävät pussata minua. Kellot soivat ja välitunti alkaa. Yritän maleksia hitaasti ulos, jotta välitunti olisi lyhyempi. Tämä ei kuitenkaan auta. Astun ovista ulos ja kuulen tutun rummutuksen. Oppilaat alkavat taputtaa ja huutamaan, jotta saisivat yhden pojista villittyä jahtaamaan minua. Ja se toimii. Pakokauhu iskee minuun: Ei taas! Juoksen välituntia valvovan opettajan luo. Pyydän häntä auttamaan ja käskemään poikaa lopettamaan. Opettaja ei tee mitään. Tuntuu, että hän on myös avuton toimimaan näiden lasten edessä. Opettaja naurahtelee hämmentyneenä ja hänen silmänsä ovat hiukan pelokkaat. Seison opettajan vieressä, kun poika lähestyy ja tarraa minuun kiinni ja pussaa usean kerran. Hän vetää myös vaatteistani ja tukastani. Tunnen, kuinka humpsahdan ulos kehostani ja alan katsella tilannetta yläpuolelta. Näen itseni, mutta en enää ole kehossani. Näen kaikki muutkin lapset ja opettajani. Kun katselen tilannetta ylhäältä käsin se ei tunnukaan enää niin pahalta. Se tuntuu näytelmältä jota vain tarkkailen. 

kellot soivat ja katkaisevat tämän "näytelmän"...

On matikan tunti. Opettajanamme on melkein eläkeikäinen mies. Hän tuntuu jo olevan kovin kyllästynyt työhönsä. Aina tilaisuuden tullen hän jättää meidät luokkaan keskenämme tekemään laskuja ja poistuu itse paikalta. Näinä hetkinä luokka usein villiintyy. Kumin palaset lentelevät ja touhu on villiä. Tänään opettajan poistuttua alamme leikkiä piilosta koulun tiloissa. Se on jännittävää. Menemme yhden tytöistä kanssa komeroon piiloon. Kesken kaiken hän lähtee piilosta pois ja jään yksin pimeään komeroon piiloon. Mennessään hän lukitsee komeron niin, etten pääse sieltä pois. Komerossa on pimeää ja outo haju, joka ällöttää minua. Hakkaan ovea ja huudan, jotta joku kuulisi ja päästäisi minut ulos ahdistavasta komerosta. Mutta kukaan ei tule. Pääsen ulos vasta kun opettaja on saapunut luokkaan takaisin ja ihmettelee, missä Heidi on. Hän lähtee etsimään minua ja kuulee huutoni. Saan vastaani röyhkeät naurut, kun palaan luokkaan ja kyyneleet ovat raidoittaneet poskeni.

Tunnin jälkeen istun koulun käytävällä...

Tarkkailen milloin tietyt tytöt ovat käyneet tyttöjen vessassa. Tämän jälkeen uskallan mennä itse vessaan. Tämä ei kuitenkaan auta. He tulevat perässäni ja aloittavat ilkkumisen ja uhkailun. Saan kuulla toinen toistaan rumempia sanoja ja minua uhkaillaan sillä, kuinka pääni työnnettäisiin vessanpönttöön. Silmissäni mustenee.

vihdoin koulupäivä on ohitse...

Reppu painaa selässäni ja lähden kävelemään koulusta kotiin. Joudun ponnistelemaan ottaakseni askeleita. Repun taakka tuntuu kevyeltä siihen verrattuna miltä sydämessäni tuntuu. Pysähdyn koulumatkalla olevalle sillalle. Kiipeän sillan kaiteelle ja tuijotan sen alla meneviä rautatiekiskoja. Vaikeimpien koulupäivien jälkeen huomaan seisovani sillalla ja miettiväni, että tämä vihdoin päättyisi, jos hyppäisin. Olen kymmenenvuotias. Näen kuvan, jossa makaan elottomana rautatiellä. Ja samalla näen äitini ja isäpuoleni rakastavat silmät edessäni ja kuva muuttuu siihen tuskaan, mitä he joutuisivat kokemaan, jos hyppäisin. Minua puistattaa. Otan askeleen takaisin maahan. 

lopulta koko raskas vyyhti alkaa selvitä...

Koulukaverit eivät enää kutsu minua mukaan leikkeihin ja synttäreille ja äiti alkaa epäillä, että jotain on vialla. Lopulta saan kerrottua koulukiusaamisesta äidilleni. En tiedä, miksi olen kantanut tätä taakkaa niin kauan yksin. Äitini on tilanteesta todella järkyttynyt, samoin isäpuoleni. He ottavat yhteyttä opettajaani ja vaativat kutsumaan koululle opettajat, oppilaiden vanhemmat ja kaikki oppilaat. He kertovat, kuinka nyt tähän asiaan tulee muutos. Odotan kotona, että äitini ja isäpuoleni, tulisivat takaisin kokoontumisesta. En pysty keskittymään oikein mihinkään, sillä minua jännittää mitä koululla tapahtuu. Toivon että nyt kaikki alkaisi mennä hyvin. Jospa nyt saisin kavereita ja koulunkäynti olisi jälleen kivaa.    

kokoontumisesta alkaa kuitenkin uudenlainen painajainen... 

Opettajat kieltävät koulukiusaamisen: ei heidän koulussaan sellaista tapahdu. Osa vanhemmista kuulemma on kuitenkin tyytyväisiä, että asia otetaan puheeksi. Äitini ja isäpuoleni yrittävät parhaansa, mutta lopulta hekin ovat voimattomia asian edessä. Lopulta äitini ja isäpuoleni päättävät, että kaunis kotimme myydään ja muutamme takaisin kaupunkiin.

Tällainen ei voi jatkua!


Neljä ala-asteen kouluvuosistani olivat pitkään sumuisia elämässäni. Koulukiusaaminen jätti arvet. Oma puolustusjärjestelmäni suojeli minua siten, että unohdin noilta ajoilta paljon asioita ja kokemuksia elämästäni. Muistin vain pieniä pätkiä ja hetkiä, joihin kuuluivat hyvät asiat. Rankemmat kokemukset ovat palanneet tarkemmin mieleeni sitä mukaa, kun olen vahvistunut ihmisenä ja pystynyt katsomaan ja tuntemaan niitä. 

Muistan hetken, jolloin aloitin kuudennen luokan uudessa koulussani kaupungissa. Paniikki siitä, että tulisin kiusatuksi myös siellä, oli valtava. Tämä luokka kuitenkin otti minut todella lämpimästi vastaan ja myös opettaja oli mitä parhain. Sain kokemuksen siitä, mitä luokkahenki voi todella olla. 

Kiusaamisen jättämät haavat näkyivät kuitenkin pitkään minussa. Aina kun menin uuteen ryhmään, tunsin miten kehoni jännittyi ja tärisi sisältä päin. Sydän hakkasi niin, että luulin sen pomppaavan ulos rinnastani ja usein tunsin näkymättömät kädet kaulallani kuristamassa minua. Valmistauduin pahimpaan. Valmistauduin ilkeilyyn, haukkuihin, ryhmän hylkäämiseen ja selän takana juoruilemiseen. Sain hokea itselleni mielessäni, että nyt kaikki menee hyvin. 

Tämän vuoksi opin myös miellyttämään ja olemaan kaikkien kaveri. Usein elämässäni olenkin löytänyt itseni ristiriitatilanteiden selvittelijänä. Olen yrittänyt saada riiteleviä ihmisiä ymmärtämään toinen toisiaan ja toistensa näkökulmia sekä syitä miksi he käyttäytyvät niin. Olen pelännyt konflikteja ja riitoja. Tämän vuoksi olen ajoittain unohtanut itseni ja omat tunteeni sekä tarpeeni. Ja myös tätä roolia olen saanut purkaa jälkikäteen, jotta voisin antaa itselleni luvan olla aidosti minä.

Käsittelemättöminä tällaiset menneisyyden haavat jäävät sisällemme ja vaikuttavat tiedostamattomasti elämäämme. Jos en olisi kohdannut ja käsitellyt koulukiusaamiseen liittyviä menneisyyden haavoja, en luultavasti tekisi tällä hetkellä rakastamaani työtä. Sillä olisin vältellyt ryhmätilanteita ja en ikinä olisi voinut kuvitella, että tulisin ohjaamaan isoja ryhmiä. Ryhmän edessä oleminen oli vielä pitkään aikuisenakin painajainen, koska se muistutti koulukiusaamisesta. Se osui haavaani, että ryhmässä joudun silmätikuksi ja se tarkoitti mielessäni minulle automaattisesti jotain ikävää. 


Hartain toiveeni on, että jos joskus näet kiusaamista, muistat puuttua siihen. Jos taas joudut kiusaamisen uhriksi, muistathan kertoa siitä ja pyytää apua. Tai jos olet joskus joutunut kokemaan jotain vastaavaa ja olet haudannut muistot sisällesi, rohkaisen sinua lempeästi katsomaan niitä, tuntemaan kivun, ottamaan tukea sekä apua vastaan ja olemaan haavoillesi rakkaudella läsnä.

Jokaisella lapsella kuuluisi olla turvallinen ja kannustava kouluympäristö, jossa oppia, iloita, tutkia elämää ja kohdata aidosti ja reilusti ikätovereitaan!