Mitä jos menneisyyden haavat eivät toistuvasti määrittelisi tulevaisuuttasi?

Minä huomasin vuosia sitten istuvani toistuvasti pienessä eteisessä itkemässä, kun silloinen mieheni lähti pelireissuille. Vähitellen aloin kysyä ja ihmetellä mitä tämä on. Mitä minulle tapahtuu noissa hetkissä? Suostumalla kokemaan kaikki tunteeni ja tilanteet sellaisina kuin ne olivat "sisäinen varastoni" alkoi pikkuhiljaa näyttäytyä minulle siitä kohdasta. Aivan kuin taskulampulla olisin päässyt kurkistamaan yhteen varastoni kulmista.

Yhtä taivas ja maa, sut Isä vielä nähdä saan

Yhtenä päivänä, kun tulen luoksesi, näen kuinka katseesi harhailee ja olet läsnä kehossasi vain pieninä hetkinä. Kysyn sinulta isä näetkö jo auttajasi? Kerrot minulle hieman ihmeissäsi ja uteliaana, että taidat nähdä. Muistutan sinua, että me pärjäämme vaikka lähtisit. Meillä on kaikki hyvin ja sinä saat päästää levollisesti irti. Muistutan vielä siitä, että menethän valoa kohti. Kiitän, että olet ollut isäni ja kerron, että tiedän että olet tehnyt parhaasi. Kiitän myös siitä, että olet ollut hyvä pappa tyttärelleni. Kuiskaan korvaasi, että rakastan sinua ja suukotan poskeasi ja silitän hikisen nahkeaa tukkaasi.

Kuolema kolkuttelee ovella

Lapsi minussa kysyy tähänkö tarvitsemme vastoinkäymisiä, sairauksia ja kuolemaa? Pysäyttämään meidät, jotta oikeasti uskaltaisimme kohdata itsemme ja toisemme. Jotta voisimme tuntea, että hengitämme ja elämme.

Entä jos uskaltaismme pysähtyä jo aiemmin... Silloin, kun elämä tuo asioita kuiskauksina eteemme. Pysähtyisimme, kuuntelisimme itseämme, uskaltaisimme olla rehellisiä toisillemme ja katsoa mitä tapahtuu.

Elämä ottaa sinulta kaiken, vain antaakseen taas sinulle kaiken

Mutta kipu, ah, se on järkyttävän suuri. Voi Luoja, miten selviän tästä? Kuukausia menee itkiessä melkein joka ilta, puhuessa ja käydessä yhteisiä vuosiamme läpi. Tarraten toiseen kiinni toivoen välillä, ettei tämä olisi totta, että tämä kuitenkin menisi ohi...